Mutta sehän toisaalta kuuluukin asiaan. Kuka sanoi, että tämä olisi helppoa?
Risteily äidin kanssa Tukholmaan ja takaisin oli mukava piristysruiske loman alkuun. Ainakin sai monet koulujutut pois mielestä. Joskin myös laihduttaminen pääsi alkuun unohtumaan reissun jälkeen ja tässä muutaman päivän herkutelleena alkaa tuntua, että voisi pikkuhiljaa lopetella. Matka oli mitä mainioin ja oli toisaalta oikein hyvä herkutella hetki ihan hyvällä omallatunnolla.
Karu tosiasia kuitenkin on, että paino ei ole pudonnut vaan sitä on tullut lisää. Reissusta sitä kerääntyi mukaan lähes kaksi kiloa, mutta nyt ollaan jo lukemassa 89kg eli vielä kilo pudotettavaa niin ollaan jälleen siinä, mistä lähdettiin laivalle. No niin lopetan itseni mollaamisen tähän.
13cm pois vyötäröltä on todella hieno juttu! Toki ylimääräistä on monissa paikoissa vielä ja pudotettavaa painoakin. Kuitenkin laivamatkalla huomasin sen, etten enää vaatekriiseillyt. Peilin edessä ei tarvinut viettää tunteja ahdistuen siitä, kun näyttää niin kamalalta. Pieni vilkaisu ja hieman lisää ripsaria ja menoksi. "Minä näytän upealta" kävi mielessä useaan otteeseen vaikka matkalaukun vaatevalikoima oli ehkä 1/5 edelliseen matkaan verrattuna. Pari asukokonaisuutta ja yhdistellen. Enkä olisi uskonut käyttäväni näin pian ihoa myötäileviä trikootoppeja.
Päädyin luopumaan siitä vaatimuksesta, että päivittäisin blogia vain silloin, kun kilo on pudonnut. Mitä lähemmäksi käy se päivä kun saan kuulla ihania pentu-uutisia, saan nähdä pienen ja jopa se ihana päivä jona Einstein muuttaa lopulta luokseni, tekee mieleni kirjoitella ja kertoilla tunnelmia. Rakkaat lukijani, joudutte siis kestämään suuria määriä hehkutusta ja ihastusta pieneen rääpäleeseen liittyen.
Pentukirjojen lukemista on tullut harrasteltua. Vielä kirjoista alimmaisena lukemistaan odottaa idolini Cesar "Koirakuiskaaja" Milanin aiheesta kirjoittama opus. (Laumanjohtaja idealla toimiminen on hillinnyt ainakin minun silmissä todella paljon vanhemman koiramme käyttäytymistä). Kokemusta minulla siis on koirista, mutta minulla ei koskaan ole ollut pentua. En ole koskaan kasvattanut koiraa pennusta lähtien ja toisaalta tämä kiehtoo, mutta toisaalta myös pelottaa. Mielessä pyörii suuri määrä aivan turhaa pelkoa ja kysymyksiä. Mitä jos pentu ei opikaan sisäsiistiksi? Mitä jos pentu räkyttää tunteja ja naapurit raivoavat isännöitsijälle? Mitä jos pentu ei opikaan tavoille vaan puree kaikkia? ...
Lopulta suurin osa kysymyksistä on turhia. Se on vähän sama kuin lapsien lukemaan oppiminen. Se tapahtuu kun tapahtuu omalla ajallaan ja tietyssä iässä. Nothing to worry about. Se vain kun on kasvanut eläinsuojeluyhdistyksestä otetun löytökoiran kanssa. Koiran jota ei ole voinut laskea vapaaksi. Koiran joka osasi monia asioita jo valmiiksi, mutta jonka hämärä menneisyys piti ottaa kaikessa huomioon. Koiran joka suojelee minua kaikelta, mutta sen tähden juuri yrittää purra tuomaria Match Showssa. Kaiken tämän jälkeen rakastan tätä vanhaa rouvaa, joka nytkin pelkää ukkosta ja tuhisee sänkyni alla.
Kiitos ja näkemiin
P.S. Kuvat kirjoista tulee jos tulee huomenna jos muistan.
